Pala paranemistarinaani 28.11.24
Facebook näytti minulle muiston 10 vuoden takaa. Olen julkaissut ylläolevan kuvan 28.11.14 profiilissani. Kuvan on ottanut äitini Namibiassa Windhoekin kaupungissa. Se liikautti minussa jotain ja kirjoitin inspiroituneena kuvan nostamista muistoista palan paranemistarinaani auki. Tässä facebook julkaisu sellaisenaan, olkaa hyvät!
Terve!
Huh huh mikä muisto. Päivälleen 10 vuotta… Tää saa aikamoisen hullun virneen mun naamalle.
Tämä reissu muutti mun maailmaa enemmän kuin mikään sitä ennen tai sen jälkeen. Tuo jätkä ei tiennyt tossa poolissa pötkötellessään ja ukulelea näppäillessä, et joidenkin päivien sisällä hän kohtaisi luojansa tavalla, joka järisyttäisi koko todellisuuskäsitystä elämästä juuria myöten. Ei tiennyt, että hänen annettaisiin valita päättääkö hän maallisen taipaleensa ja jatkaa matkaa elämänvirrassa eteenpäin ikuisen äärettömyyden loputtomaksi tuikkeeksi, vai palaako hän tänne takaisin toimimaan luojansa silminä, korvina, tuntona…ihmisten joukossa tavallisena ihmisenä. Sen täydellisen rakkauden kanavana joka on niin täydellistä myötätuntoa ja armoa ettei se tunnu mahtuvan tähän maailmaan. Tulin takaisin ja myönnettävä on, että on päiviä, että olen katunut tuota päätöstä katkeransuloisten kyyneleiden virratessa poskilla. Tää voi olla raju maailma. Yhtälailla henkeäsalpaavan kaunis ja uskomaton. Pidetään sydämemme avoimina, tuntui se miltä tahansa…
Päätin ennen tätä reissua, et tulen parantumaan parantumattomasta hermostosairaudesta Namibiassa. Päätin myös, että tällä reissulla tahdon eheyttää äitisuhteeni ja tutustua äitiini tasavertaisena aikuisena.
Uskomattomin juttu on, että nämä molemmat asiat toteutuivat tuon kuukauden aikana. Se mitä mulle puhuttiin mahdottomuutena ei ollutkaan sitä. Tiesin sen jollain tasolla. Järki ei voinut ymmärtää, mutta valtavien haarniskojen ja muurien taakse padottu sydän tiesi totuuden ja jatkoi kuiskimistaan. Hengitä vielä tämä päivä. Hengitä vielä kerran. Ja vielä kerran. Ja vielä kerran.
Nyt ymmärrän, et miten selkä seinää vasten elämä oli mut laittanut. Miten olin päästänyt kaikesta irti. Mulla ei ollut enää mitään hävittävää, siksi mun tahto ja intentio tervehtymiselle oli niin puhdas. Kun tunnistin, että joku tahtoo vilpittömästi auttaa menin täysillä sitä kohti katsomatta taakse täydellisen valmiina luopumaan aivan kaikesta – vaikka kyse oli jostain huuhaahoidosta. Ei enää kiinnostanut. Olin käytännössä jo kuollut – luopunut kaikesta mitä minulla oli.
Koko urheilijan ja lumilautailijan identiteetti jota olin rakentanut sen 30 vuotta oli kipujen ja yhä huonompien paranemisennusteiden myötä jauhettu alkutomuksi. Enää ei ollut jäljellä edes kateutta tai pahaa oloa siitä, et muut pääsevät tekemään jotain mikä oli mulle joskus niin rakasta. Ei, se oli muuttunut onneksi siitä, että edes joku ylläpitää sitä elämäntapaa jota niin paljon rakastin. Et joku jossain mökissä pohjoisessa suomessa spekuttaa tuntemattomien mäkien jyrkkyyskäyriä ja on seuraillut lumen tuloa, tuulen suuntia, pakkasia ja plussakelejä ja miettii mistä ne parhaat puuterikäännökset löytyy huomenna. Jengi pitää liekkiä yllä!
Sitä ei tätä kuvaa katsoessa uskoisi, että tossa altaassa makas kipeä mies. Niin kipeä, et suurin osa jengistä ei tahdo edes myöntää et voi olla niin kipeä. Taitavasti kipuni piilotin – ja siksi varmasti olinkin niin kipeä. Se on uskomatonta, että muutamien päivien sisällä hermokivut olivat tiessään. Ja ovat sitä edelleen näin 10 vuoden päästä.
Tosta reilun kolmen kuukauden päästä olin laskemassa mun vanhan laskucrewin kans puuteria. Sain sen mistä luovuin. Voitin jopa jallupullon laskukuvakisassa halpamaisella tempulla – joku otti kuvan kännykkäkameralla parkkipaikalla siitä et vedän laskukenkää jalkaan. Jätkät arvosti mun paluuta niin, et valitsivat sen yhdeksi päivän parhaista kuvista. Vaikka tossa jengissä on ammattitason kuvauskalustoa ja timanttisia kuvaajia sekä laskijoita ja tuona päivänä tehtiin oikeasti hienoja laskukuvia.. Liikutun kyyneliin tätä kirjoittaessa, koska tää tarina on uskomattomampi kuin yksikään satu. Ja tää tarina on tosi.
Edelleen nautin laskemisesta ja urheilusta, mut ei mun keho ole tuon sairauden jälkeen ollut entisellään. Volttien hyppiminen on jäänyt. Enää mun ei tarvitse tehdä hurjia urotekoja gladiaattorin tavoin arvostaakseni itseäni ja/tai voittaakseni itseni. Riittää, että istun mun niin rakkaalle meditaatiotyynylle joka ikinen aamu. Sillä oma itse ja oma persoona on mun kokemuksessa elämän kaikista hankalin taistelu. Ainakin tämä allekirjoittanut jääräpää. Valloittaa vuori nimeltä Jaakko. Jumalauta (Jumal’auta) mikä savotta.
Huolimatta mahtavista kokemuksista elämä pitää siitä huolen, että pysyn nöyränä. Tie luojamme luokse on poljettava joka aamu uudestaan. Aiemmat kokemukset voivat ainoastaan kertoa, että siinä työssä saattaa ehkä olla jotain järkeä tai ainakin, että se on äärettömän tärkeää. Suurin osa täällä kulkijoista ei sitä käsitä, aivan kuten en itsekään ennen näitä kokemuksia käsittänyt.
Se on rajua katsoa maailmaa luojan silmien läpi ihmisenä, ymmärtäen, että mulla ei ole mitenkään mahdollista kertoa mitä minulle on oikeasti tapahtunut oikeastaan kenellekkään. Onneksi mun polulle on osunut kauniita yksittäisiä sieluja, jotka ovat nähneet sen mitä olen tehnyt, nähneet sen kaikessa kauneudessaan ja uskaltaneet nähdä myös sen kauheuden. Toiset ovat auttaneet ja toiset ottaneet apua vastaan. Ei ole toista ilman toista.
Se, miten maailma on kymmenessä vuodessa avautunut näille kokemuksille, on mun silmissä aivan häkellyttävää ja toivoa antavaa. Koska tuo mitä minulle tapahtui on oikeasti ratkaisu kaikkiin meidän ihmisyyden ongelmiin. Jos saat edes silmänräpäyksen todellisen kokemuksen siitä kuinka rakkaus on yksi ja kuinka sinä olet minä ja minä olen sinä. Se muuttaa perspektiivin koko elämään perustavanlaatuisesti. Sitä ymmärtää, et kaikki se rakkaus mitä me olemme tältä maailmalta vailla onkin jo meissä itsessämme. Kunhan vain nöyrrymme riittävästi, että osaamme ottaa sen vastaan. Ja niin kauan tämä maailma tulee meitä nöyryyttämään…minuakin aivan yhtälailla kuin ketä tahansa muuta.
Tie luojan luo on tallattava joka päivä uudestaan. Ja mun kokemuksessa tuo luojaksi nimittämäni voima ilmenee joka ikinen päivä eri tavalla, erilaisena. Niin kauan, kun olemme niin tärkeitä omassa erinomaisuudessamme, ei kristuksen valo voi syttyä ihmissydämeen, eikä armo pääse kertomaan kosmista vitsiä. Mutta kun jonain päivänä todella nöyrrymme pyytämään apua ja päästämme irti kaikista ehdollistumista, on meillä maan päällä niin taivaalliset bileet et se riemu ei mahdu tähän maailmaan – ja silloin tämä maailma muuttuu. Ei tarvitse kuin muuttaa itsensä.
Se vaatii mun ymmrryksessä sen, että kuljet oman helvettisi läpi. Jos kaipaat tuolle yksinäiselle matkalle kanssakulkijaa, ota muhun yhteyttä. Teen sitä nykyään työkseni ja uskallan sanoa, että olen työssäni hyvä. Työssäni olen hyvä ainoastaan siksi, että tiedän, että en voi tietää, mikä sinulle on parasta. Vain sinä itse voit tietää sen. Mut jos sua kiinnostaa lähteä selvittämään sitä yhdessä ja sun intentio on puhdas, oon täällä sinua varten.
Luotetaan elämään ja jatketaan ihmettä! Yksi hengitys kerrallaan. Ollaan jokainen kaiken rakkauden arvoisia just semmosina kuin ollaan nyt. Nyt on aika muistaa mitä me ihmiset oikeasti ollaan! Yksi hengitys kerrallaan. Jatketaan ihmettä!
Rakkaudella,
Jaakko Kaisto
🌟❤️🙏